Käsi kädessä kuljemme palaneen tuomiokirkon varjoon
autio sekin niinkuin talo laulussa joka soi iskelmäradiossa.
Vihreän hupun peitossa kuin hunnutettu musliminainen.
Pikkukirkko vieressä punastuu heleästi, täyttyy ihmisistä
ja tuntee itsensä tärkeäksi niinkuin vähäisin vaimoista
sulttaanin haaremissa.

Olisin hunnun varjossa minäkin, suojassa katseilta,
rauhassa rakkauteni kanssa.
Vain sinä voisit lukea
himon kasvoiltani.

Tämä runo syntyi tänä aamuna, eilen katselimme kotikaupunkinni palanutta tuomiokirkkoa joka kaukaa näyttää lasiseinäiseltä kerrostalolta. Näissä tunnelmissa tähän aamuun.
Anonyymi runotorstain runooni kommentoi, että lakkaa räytymästä ja tee jotain. Räytymisestä on vain niin mukava kirjoittaa. Viidenkympin kynnyksellä moni asia mieityttää. siksi melankolia.