Alakuloa ja surua: isäni on sairastunut, tai oikeammin hänen sairautensa on diagnosoitu kevättalven ja kesän aikana. Kaksi vakavaa sairautta, jotka yksinään antavat vielä vuosia. Mutta samassa maallisessa tomumajassa kombinaatio on huolestuttava.

Reilun 52 vuotta isä on ollut elämässäni vakaana kuin vuori. Järkkymättä nököttänyt siellä jossain. Yhteys on ollut aina olemassa vaikka aika ajoin ei olla tavattu kuin harvakseltaan. 78 vuotta on plakkarissa, päivä kerrallaan elämä hiipii eteenpäin, ja varovasti kurkistaa, millainen huominen mahtaakaan olla.

Kun vanhempi poikani pikkukoululaisena pelkäsi kuolemaa, yritin lohduttaa häntä sanoen, että me elämme ikuisesti tekojemme kautta, niden vaikutuksen vuoksi. Ihmisenä oleminen, aito kohtaaminen ja vuorovaikutus, kunnioitus, kaunis sana. Tekomme, toimintamme, sanamme: vaikutus voi olla suuri. Se on jälki, joka meistä jää elämään. Vaikkei meitä enää muistettaisi.

Isäni ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa muista ihmisistä, ei ole koskaan tuominnut ketään eikä moralisoinut. Meidän, minun ja sisarusteni, elämään hän ei puuttunut mitenkään tultuamme täysi-ikäisiksi. Siksi olikin helppo mennä tapaamaan häntä. Hän ei ole tuputtanut neuvojaan, mutta tarvittaessa kuunnellut ja savolaiseen tyyliin kenties tokaissut jotakin, minkä on saanut tulkita miten haluaa. Antoi meidän aikuistua.

Ristiriitoja ja hankaluuksia roppakaupalla. Mutta ei veriside katkea. Jännä juttu. Eikä sanojakaan hirveästi tarvita. Kollektiivinen ymmärrys on olemassa, ja kaikki tiedämme, että kultainen nuoruus on olemassa enemmän laulun sanoissa kuin lapsuusmuistoissa.

Kun nyt oma esikoiseni muutti opiskelija-asuntoonsa, ja saavutti laillisen kapakkaiän, aion toimia niin kuin isäni. Annan lapselleni mahdollisuuden aikuisuuten ja vastuuseen. Mutta jos minua tarvitaan, nökötän järkäleenä ja tokaisen jotain. Tehköön sitten niin kuin haluaa.