Oikeus elää ja oikeus kuolla

Aamupäivän tunteina juttelin vanhemman poikani kanssa kuolemasta. Oikeudesta kuolemaan, oikeudestä hyvään elämään,oikeudesta valita.

Itse asiassa minä juttelin noista asioista. Poikani mielestä on turha puhua oikeudesta elää tai kuolla. Hänestä sellainen käsite kuin oikeus tässä yhteydessä on väärä, sellaisesti ei voi sanoa mitään, kun kyse ei ole edes siitä.

Kuolema on luonnollinen asia hänelle, surua ja pelkoa ei ole, jonkun elämä loppuu ja sillä siisti.

Näitä asioita pohdin saatuani tietää, että isäni on sairastunut, tai sairaus todettu. Saattaa olla, että päiviä ei ole paljoa jäljellä, saattaa olla että on. Kukaan ei tiedä.

Todennäköisesti vuosia on edessä pitkä rivi, jos hän lopettaa tupakanpolton.

Mutta jospa isä kokee elämänsä mukavammaksi polttaessaan ikuista norttiaan kuin ilman sitä. Siis norttia.

Jos näin on, niin onko meillä, muksuilla, lapsenlapsilla ja vaimolla, oikeutta odottaa, edellyttää, vaatia, toivoa, rukoilla että viimeinen tupakka sammuisi ja uutta ei enää sytytettäisi. Jos elämä olisi tylsää ja kurjaa ilman nikotiinia ja tervaa.

Isälle kuolema on kaiketi luonnollinen juttu. Niinpä. Voihan sitä kompastua rapuissa, jäädä auton alle, liukastua banaaninkuoreen ja kuolla. Tai halvaantua. Ja turhaan tulla lopettaneeksi tupakoinnin.

Jospa hän on sitä mieltä, että tulkoon viikatemies kun on tullakseen. Hänen määräaikansa päättyy ja sillä siisti.