Ei ole tarkoitus aina kommenteerata Hesaria, mutta kun taas heräsi ajatuksia....

Tän aamun Hesarissa oli juttu lestadiolaisuudesta irtautumisesta. Ihan asiallisen oloinen omakohtaisen kokemuksen perusteella tehty kirjoitus.

Mutta minusta uskontokunnista irtautumisen vaikeudesta puhuttaessa kapeutetaan ilmiötä. Moni muukin normien mukaisesta toiminnasta tai käyttäytymisestä poikkeava teko voi johtaa omassa yhteisöstä sulkemiseen, ainakin ongelmiin lähiympäristön kanssa. Ja saattaa ravistelle tekijän sisäistä maailmaa kovastikin.

Olisi mielenkiintoista tutkia tätä ilmiötä syvemmin. Olen elämäni aikana törmännyt moniin rakenteeltaan  samankaltaisiin asioihin, joista entinen vanhoillislestadiolaisnainen kirjoittaa Hesarissa.

Aikoinaan oli varsin tavallista, että suku hylkäsi aviottoman lapsen synnyttäneen tyttären. Mustalaisen kanssa ei saanut seurustella, ja jos niin teki, suku käänsi selkänsä. Oikeistolaisen kodin kasvatti sysättiin perhepiiristä vasemmistolaistumisen myötä. Nykyisin ei voi tehdä täysin perinnöttömiksi lapsia, mutta perinnöllä kiristäminen oli entisaikaan jotakuinkin tavallista, jos perillinen ei täyttänyt normien vaatimuksia, esimerkiksi hankkinut t yo- lakkia ja korkeakoulututkintoa. Toisaalta työläisen perheistä ei herroja koulutettu.

Lesbous ja homous on saanut monet unohtamaan (tokko mielestään kumminkaan) jälkikasvunsa, sisarensa, veljensä. Meikäläisen nuoruusaikaan aktiivisesti seksuaalinen nainen sai huoran leiman ja saatettiin heivata sukuyhteisöstä. Väärien ihmisten kanssa seurustelu joti mustan lampaan leimaan sekin.

Ymmärrän ilmiön jotenkin niin, että kyseessä on yhteisön tapa suojella omaa normatiivista kulttuuria, sulkeutua ja torjua ulkopuolisia vaikutteita. MUstalaiskulttuurissa suojellaan omaa yhteisöllisyyttä perinteisillä tavoilla ja vaatteilla, kiinnittyminen perheeseen on vahvaa, lestadiolaisyhteisö suojautuu keskinäisen koheesion avulla turvatakseen yhteisön yhtenäisyyden.

Usein näissä keskusteluissa tuodaan liikaa esille kunkin uskontokunnan ulkoisia tunnusmerkkejä ja tapoja. Liikutaan pintatasolla. Odotan innokkaana, milloin aletaan keskustella julkisesti uskonnon todellisesta merkityksestä ihmisille. Ateistisessa osin tapaluterilaisessa kodissa kasvanneelle uskontoihin ei liity suuria tunne latauksia eikä perinteitä.Ehkä siksi näitä asioita voi tarkastelle ulkopuolisin silmin, tai ainakin lähes.

Aikoinaan väittelin mielelläni suvun uskovaisten kanssa, ja sitä kautta lienen saanut aika hyvän kuvan joistain pienistä uskontokunnista. Olen kauan ihaillut näiden uskossaan elävien sisäistynyttä elämää. Heille uskonnon tarjoama totuus ei ole rasite eikä kahle, vaan edustaa sisäistä vapautumista. On helpotttavaa, kun ei jokaista asiaa tarvitse itse pohtia, vaan jokin korkeampi voima on niistä päättänyt. Elämä voidaan käyttää johonkin muuhun, uutta luovaan ja eteenpäin vievään toimintaan.