Uusi vaihe alkaa elämässämme. Vanhempi pojista muuttaa pois kotoa opiskelupaikkakunnalleen. Tämä on viimeinen yhteinen aamu kotona.

Vuodesta 1994 perheemme on ollut kolmikko: äiti ja pojat. Pari vuotta on toisella paikkakunnalla asuva mieheni ollut arjessa läsnä melko tiiviistikin, ja lapsilla on toki isä, jota he tapaavat, milloin enemmän, milloi vähemmän, viime vuosina liiankin vähän.

Nyt kolmikosta tulee kaksikko, kuopus ja minä. Kenties mies on enemmän jatkossa tällä paikkakunnalla, riippuu hänen työrilanteestaan.

Haikeutta, ei voi kieltää. Ja suruakin: ehkä olisi pitänyt jaksaa olla enemmän läsnä lapsen maailmassa. Ikäväkin tulee kaiken kyseenalaistavaa ja filosofoivaa esikoistani.

Uskon kuitenkin, että siivet kantavat.

Kasvatusblogissani on tämä runo. Sitä muuten lapseni joskus kymmenen vuotta sitten riemuissaan kuuntelivat ja komensivat minutkin kuuntelemaan.

Kirjoittanut: Kahlil Gibran 

Sinun lapsesi eivät ole
sinun lapsiasi,
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat
sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
 ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan
heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä
 itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje
 taaksepäin eikä
takerru eiliseen.

Sinä olet jousi
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen
käden voimasta,
taivu riemulla.

Hyvää matkaa lapseni.