Kas kun ei oo kovin kriittisiä kommennteja ollu esillä tästä viime päivien väkivaltaviihdemediasirkuksesta. Umaya Abu-Hanna kirjoitti Hesarin kolumnissaan tänään hyvin ja tiiviisti Irakin tilanteesta ennen ja nyt. Kaipaisin muutenkin tässä vaiheessa kunnon tausta-artikkeleita Irakin lähivuosikymmenten historiasta ja analyysiä siitä, miten tämän päivän tilanteeseen on tultu.

En pidä tavasta, millä iltapäivälehdet ja sähköinen media (siis tv ja netti) tuovat esiin Saddamin teloituksen, siis institutionalisoidun murhan, laillisen murhan, jos sellaista termiä voi käyttää.

Lapseni 14 v kyseli yhtenä päivänä, että äiti, miltähän mahtaa tuntua se, kun edessä ovat viimeiset askeleet, miltä tuntuu seisoa suorana ja odottaa, kun naru laitetaan kaulaan. Puhuttiin aiheesta ja mietittiin, olisiko Houdini selvinyt hengissä moisesta, ja miten se kuolema sitten seuraa ja oliko se oikein vai ei.

Varmasti lapsia ahdistaa, ja monia meistä aikuisistakin, kaikenlaisen väkivallan avoin esittämien. Jotain sensuuria kumminkin, kiitos. En tarkoita, että maailman pahuudelta ja sodilta ja muulta pitää silmänsä sulkea, mutta ei ole välttämätönsä saada verkkokalvolleen visuaalista näkymää moisesta pahuudesta. Tieto riittää. Mutta sekään ei ole estänyt väkivallan lisääntymistä, ja tällä viittaan nyt sotien ja muun kuin yksilöiden välisen väkivallan lisääntymiseen.