Lueskelin blogeja, ja törmäsin liiallliseen kiltteyteen. Työelämässä se voi ilmetä vaikka "työhulluutena", liiallisena velvollisuudentunteena; parisuhteessa tossumaisena käytöksenä; äitinä curling- vanhemmuutena (hauska termi) ja kapakkaruusuna, ettei osaa pitää kiinni oikeuksistaan, vaan suostuu mihin tahansa.

En psykologisoi mitään lajia enempää, mutta tässä työelämään liittyvästä ylitunnollisuudesta eräs kirja-arvio.

Södegranin runo lopussa on mainio:

"Koko aurinkoisesta maailmastamme toivon vain puutarhasohvan jolla kissa paistattaa päivää…Siinä minä istuisin sylissäni kirje, yksi ainut pikku kirje. Sellainen on minun haaveeni…"

Liian tunnollinen: Irti yhteenlaskustressistä

"Pystytkö makaamaan sohvalla, vaikka pyykkivuori olisi silittämättä? Jos vastaat ei,
saatat potea tunnollisen työtön syndroomaa."Näin johdattelee Tinni Ernsjöö Rappe ja
Jennie Sjögren lukijoita liian tunnollisenytön maailmaan teoksessaan Liian tunnollinen.

Kirja käsittelee ajankohtaista aihetta:olemmehan viime viikkoina saaneet kuulla uutisointia nuorten naisten korkeista itsemurhaluvuista ja 13 -vuotiaiden tyttöjen pahoinvoinnista.Nämä ilmiöt kuvaavat samaa problematiikkaa,kuin Liian tunnollinen –teoksen kuudenuranaisen kertomukset loppuun palamisesta, stressistä ja väsymisestä elämässään, mitä ohjaa ympäristön, työelämän, opittujen roolimallien vaatimukset. Halutaan olla täydellisiä ja onnistua, kunnes joko mieli tai ruumis tekee tenän.

Vaikka tässäkin teoksessa käsitellään uranaisten kokemuksia, sama ilmiö on olemassa kaikkialla, missä naisia – tai velvollisuudentuntoisia miehiä – työskentelee. Liian "kiltit" työntekijät paahtavat täysillä vaikka kroppa pistäisi vastaan. Töiden jälkeen kaadutaan suoraan sänkyyn ja elämästä puuttuu ilo. On pakko selviytyä, vaikka kukaan ei todellisuudessa pakota.

Yhteenlaskustressi on mainio termi kuvaamaan ihmistä, joka koko ajan vertaa itseään muihin ja tekemisiään toisten saavutuksiin. Koskaan ei yllä siihen kaikkeen, mihin muut yltävät ja oma tehtävälista kasvaa. Kun mielessä alkaa olla useita "minunkin pitäisi…." ajatuksia, lienee aika hellittää. Teos antaa joitakin hyviä vinkkejä sen onnistumiseksi.

Omaa rimaa voi laskea, lakata tavoittelemasta olematonta, oppia tuntemaan omat rajansa. Mutta teoksessa ei juututa tarkastelemaan jaksamista yksilön omana ongelmana ja itse korjattavana asiana, vaan todetaan, että on kyse rakenteellisesta probleemasta. Siksi sekä työantajien että poliittisten päättäjien tulisi ottaa paremmin huomioon työntekijöiden voimavarat ja mahdollisuudet mm. työn ja perheen yhteensovittamisessa.

Ei ole oikein, että nykyajan yrityksissä eletään niin vinhaa vauhtia, että työntekijöiden on aina annettava kaikkensa. Itse kullakin on elämässään aikoja, jolloin kaipaa helpotusta. Työnantajilla on vastuu työntekijöiden jaksamisesta, mutta kuka tuntee esimiehen , joka aidosti kysyy alaiseltaan, kuinka sinä voit? Kehityskeskustelu kerran vuodessa ei riitä, vaan tarvitaan jatkuvaa dialogia, vuoropuhelua alaisten ja esimiehen välillä, jotta esimies tietää, miten alaiset oikeasti voivat.

Elämän peruspilarien, vapaa-ajan, perheen ja työn, pitäisi olla tasapainossa. Joskus voi antaa kaikkensa työlleen, mutta ei jatkuvasti. Jos joku näistä jaloista katkeaa, kipuaa taatusti yhteenlaskustressi huippuunsa. Kirjassa annetaan oiva vinkki elämän palikoiden tasapainottamiselle: tee elämäsi budjetti! Mieti päämääräsi ja mitä itse asiassa haluat; mikä on todella tärkeätä. Teos kannattaa lukea; ehkä omaa näkökulmaa avartaakseen tai ollakseen mukana rakentamassa hyviä työelämän käytäntöjä vaikkapa nyt tasa-arvosuunnitelmien uudistustyön ollessa ajankohtainen. Edith Södegrania lainaten yksi toivomus omalle elämälle voisi olla: "Koko aurinkoisesta maailmastamme toivon vain puutarhasohvan jolla kissa paistattaa päivää…Siinä minä istuisin sylissäni kirje, yksi ainut pikku kirje. Sellainen on minun haaveeni…"

Mirja Räisänen, Kirjatyö 13/2005