Kuka sanoikaan, että kivulla
sinun pitää lapsesi synnyttämän

jätti kertomatta

kivusta joka seuraa

läpi elämän

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

kivusta kun huomaan

etten tunne lastani
kun huomaan että

melkein aikuinen

tuo poika joka äsken

kömpi viereen aamuyöllä.

Tästä aiheesta varmaan runot jatkuvat. Eilen iski merkillinen ahdistus tajuttuani, että oikeasti en tunne lastani: tiedän hänestä paljon mutta en osaa sanoa millainen hän on ja mitä ajattelee. On kimppu tunteita, fiiliksiä, olotiloja. Puhutaan hänen kanssaan paljon, isoista asioista, elämän tarkoituksesta ja merkityksestä, arvoista, työssä käynnin mielekkyydestä, markkinatalouden tukemisesta. Äidin elämästäkin viime aikoina, kysyi että mitä sinä oikein haluat elämältä. Vastaaminen on kesken, olen halunnut paljon, mutta saanut enemmän. Elämä hymyilee ja samalla kipuilee, kun huomaan että vanhemman pojan kohdalla tämä kasvualusta alkaa olla tyhjiin imetty. Pikkuhiljaa alkaa kehittyä kahden aikuisen suhde. Kunpa olisi viisautta osata luovuttaa, etten pitäisi liikaa kiinni mutta tarjoaisin rinnalla kulkijan tuen, mitä poika kuitenkin tarvitsee.