On kafkamainen fiilis.

Lapseni isä on väittänyt (ei suoraan minulle, kuulin muualta), että hankaloitan lasteni ja hänen tapaamisiaan, etten anna poikien käydä isälllään tms, ja että parin vuoden ajan hän on harkinnut huoltajuuden hankkimista itselleen.

Voi hyvät hyssykät. Ja minä kun olen koko ajan toivonut, usein pyytänyt jopa epätoivoisena, että isä olisi enemmän poikiensa kanssa. Olisi murkuille eduksi ja saisin levähtää. Kummankin kanssa on vuorotellen ollut omat hankaluudet, nyt nuoremman kanssa. En ymmärrä millä logiikalla edes voidaan kuvitella, etten antaisi tuon hermoille käyvän murkun olla isällään, vaikka jatkuvasti. Ja rauhallisinakin aikoina, ei vain tiukan paikan tullen.

Aikoinaan sovimme, että joka toinen vkl pojat ovat isällään pe - ma niin että hän hakee pojat perjantaina tarhasta, ja palauttaa tarhaan maanantaina. Kun koulu alkoi toisella, alkoi lasten palautus sunnuntaina "automaattisesti". isän tarpeiden mukaan. Perjantai-illan lähdöt venyivät yhä myöhemmäksi ja myöhemmäksi. Kun itse en jättänyt poikia yksin moneksi tunniksi, oli isä tietämättäni antanut monena perjantaina pojille luvan jäädä kotiin, minun kuvitellessa että ovat hänellä.

Iän yhä karttuessa pojat ovat yhä vähemmän isällään, esim. viime kesänä nuorempi ei tavannut isäänsä pariin kuukauteen, samoin oli kevättalvella. Ei suostu lähtemään kehotuksestani, eikä isän uusperhe sulata sitä, että pojat tulisivat sopimatta. Siksi jätin tapaamisten sopimisten poikien ja isän väliseksi asiaksi. Se on totta että poikein ollessa pikkuisia pidin huolta tapaamisvuoroista ja muistutin isää niistä, usein olen vienyt poikia hänen luokseen. Nyt kun se ei onnistu, minusta olisi luonnollista, että isä hakisi lapset luokseen. Se ei vain käy, hän ei ole kuulemma autokuski. Että silleen.

Että ottaa päähän. Epäoikeudenmukaisuus.