Aikoihin en ole kirjoittanut feminismistä mitään. Ehkä siksi, että se on minulle itsestäänselvyys, osa elämääni jossa elän ihmisenä ihmisten joukossa, en niinkään sukupuoltani korostaen ja edustaen.

Surffaillessani löysin L.Onervan runon, eipä tarvinnut itse sitä kirjoittaa tähän kokonaan. L.Onervan runoteoksia on useitakin hyllyssäni, vanhimmat 1920- luvunu painoksina.

Tämä runo kuvaa jotain kohtaamaani ja joka on mietityttänyt minua monin tavoin; ollut yhtenä feminismini rakennusaineena.


Te naiset, te naiset, te näyttelijät,
te petätte ja peitätte yhä,
te lainaatte lapselta katsehen
ja ilmehen tekopyhän.
Te petätte itsenne, petätte muut,
kun sidootte silmänne, tukitte suut
ja käytte kuin nunnien kuvat,
kuin enkelit tusinataiturin
palapiirtehin säveän säädyllisin,
näin täyttäen luulot ja luvat. ...

Oi ollapa kerrankin ihminen
ja valinnoistanne vapaa!
Te pelkäätte sääntöjen sävyjä
ja kotien kireää tapaa;
vaan ponnisteltua uuvuksiin,
te lankeette kaapunne laskoksiin
ja - silloin joskus ma mietin:
mitä hyötyä näytellä enempää:
tekin tahdotte miestä miellyttää
ja kulkea vieressä vietin....