Olen kotiutunut itäsuomen reissultani. Terkut vaan kaikille Jojensuun torilta.

Vietettiin synttäreideni rääppiäisiä parin tädin ja yhden sedän kanssa. Tapasin miehentekeleeni ja sisareni, myös isäni vaimoineen. Siis tuo vaimoineen ei tarkoita, että niitä olisi monta, se on tuo suomen kielen sijamuoto tommonen ilmiasultaan. Mahtaa olla vaikea ymmärtää ulkomaan kielisen.

Lapsuusmuistot totta tosiaan pulpahtavat mieliin, kun entisen mummolani konnuilla astelin. Minulle mummola oli lapsudessa tai ehkä murkkuiässä ja nuoruudessa, varhaisaikuisuudessakin, pakopaikka muusta maailmasta. Turvapaikka, jossa sain olla jollain lailla turvassa, niin koin.

Muisteltiin muuta sukua ja erityisesti IIta- tätiä. Sellainen pitäisi olla joka suvussa. Positiivinen, elämänmyönteinen, iloinen, luottavaisesti tätä päivää elävä, ei murehdi tulevaa. Mietiskelimme tätini kanssa hänen tasapainoisuutensa salaisuutta. Saattaa olla, että se johtuu upeasta parisuhteesta. Mies on tosin kuollut jo aikaa sitten, ja tätikin on jo noin 92 v. Jos jokin esikuva olisi mainittava siitä, millaiseksi haluan tulla, niin sellaiseksi kuin Iita-täti.

Iltapäivälehdet ovat taas pulpunneet juttuja pameloista ja spaissareista, uusi lanseerattu 40+ naisen lehti kertoo iloisesta viisikymppisestä, joka leikkautti lisää kauneutta itselleen kymppitonnilla.  Luulen, että Iita-tädiltä saan paljon enemmän onnellisen elämän vinkkejä kuin näiltä kaunottarilta. Iitan hymyilevät, ryppyiset kasvot ovat kauniit ja kosketus lämmin. Hänen lähellään on hyvä olla. Ja sellaiseksi minäkin tahtoisin tulla. Voipi olla, että on vielä opettelemista.