Lähes tulkoon kaikkia diagnoosin edelllyttämiä piirteitä olen lapsestani löytänyt. Ilokseni huomaan, että olen myös osannut arkijärkeäni käyttäen toimia niinkuin kasvattajia neuvotaan toimimaan.
Herää kysymys, miski diagnoosi pitää tehdä virallisesti, kun minä tiedän äitinä, millä tavoin lapseni ja hänet kohtaavan aikuisen vuorovaikututsta voidaan edistää? Suuri osa ongelmista syntyy aikuisten ja lapsen välillä.
Tässä muutamia lapseni "väärinymmärryksiä". Hänen omasta maailmastaan katsottuna ratonaalista toimintaa toki, mutta ohjattava on sellaiseen toimintaan, jota ympäristö odottaa. Luulen, että lapseni kaltaiset ihmiset ovat aikoinaan pärjänneet aivan mainiosti: jokainen löysi paikkansa yhteisössä, erilaiset persoonallisuudet hyväksyttiin paremmin osana yhteisöjä.
- opettaja lapselle lapsen mentyä kaappiin piiloon: Ole siellä koko tunti TAI tule heti pois. Lapsi päätti ola koko tunnin kaapissa.
- lapsi makoili pöydällä tunnilla, johon opettaja: jos et tule pöydältä pois, saat tunnin jälki-istuntoa. Lapsi päätti, että moisesta nautinnosta kannattaa tunti istua.
- sanoin lapselle kiukuspäissäni, että muuta isällesi. Hetken pästä havahduin repun pakkaamiseen, lapsi ole muuttamassa kova vauhtia ja kyynel silmissä mietti, että millä menisi isälleen.
- unohdin kertoa lapselle, että joskus 20 - 21 aikoihin syöty sapuska oli iltapalaa. lapsi itkeä tihrusti sängyssä, että ei voi nukkua, kun ei ole saanut iltapalaa.
Tällaisia esimerkkejä on loputtomiin. Lapsi ymmärtää kaiken kirjaimellisesti. Olen kylläkin usein miettinyt, että miksi aikuiset käyttävät epämääräisiä tapoja ohjeiden antamisessa. Varmasti monellekin viikarille olisi hyväksi kuulla selviä ohjeita: mene paikallesi, pois kaapista ja omaan tuoliin istumaan, ole hiljaa ja keskity läksyihin jne.
kymmeniä kertoja olen puhunut opettajille ja oppilashuoltotyöryhmille, että syntyneet konfliktit pitää käydä lapseni kanssa läpi. Hän oppii kyllä, ja helpommalla pääsee, kun huomioi hänen tarpeensa. Lapselle se on ilman muuta hyväksi. Kymmenet ja taas kymmenet jälki-istunnot ja alituiset moitteet pahentavat lapseni henkistä tilaa.
Ilahduin lukiessani teosta Aspergerin oireyhtymä, Opiksi vanhemmille ja asiantuntijoille, Tony Attwood. Kirjassa on ohjeita, joilla sosiaalista käyttäytymistä voidaan harjoittaa. Tämä minun lapseni on sitä sorttia, jolle rationaalinen, hyvinkin älyllinen selvitys asioista "menee perille". Älykäs lapsi, eikä ymmärtämisessä ole muuta vikaa, kuin että ei ymmärrä kaikkia sosiaalisia merkityksiä eikä moraalikoodeja, toimii kirjaimellisesti annettujen ohjeiden mukaan.
Derridan sanoin: ei lue marginaaliin kirjoitettuja viestejä. Lyhyesti Wikipedista lainattuna: Derridan itsensä käyttämä esimerkki on kirjan painaminen, minkä yhteydessä sivuille syntyy marginaali. Marginaalista ei pääse eroon. Tekstiä lukiessa välttämättä syntyy merkityksiä, joita alkuperäisestä tekstistä ei löydy. Jos ne kirjoittaa auki tekstin sekaan ja latoo uuden kirjan, syntyy jälleen uusi marginaali. Minun lapseni ei ymmärrä merkityksiä, joita tekstistä tai sanoista ei löydy. Jotta ne oppisi löytämään, tarvitaan harjoitusta. Lisää lainausta: Dekonstruktio yleisesti ottaen on ero tekstin ja marginaalin välillä, ero kirjaan painetun ja lukijan tulkitseman tekstin välillä, se, mikä on rivien välissä. Intertekstuaalisuus on vain yksi esimerkki dekonstruktiosta. Näitä rivien välejä ei lue, eikä ei havaitse.
Mainion kirjoituksen löysin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivuilta.
Tässä tekstin lopusta lainausta:
Kysyä sopii sitäkin, milloin, miksi ja millaisessa ympäristössä poikkeava käytös ylipäätään nimetään jonkinlaiseksi viaksi tai sairaudeksi.
Omassa ajassa, kulttuurissa ja yhteisössä vallitseva kielenkäyttö – kuten juuri nimeäminen ja luokittelu – muuttuu helposti itsestäänselvyydeksi, jota voi olla vaikea kyseenalaistaa. Helpommin luokittelujen maailman suhteellisuuden huomaa vaikkapa historian esimerkeistä. Kirjassaan Medikalisaatio – aikamme sairaus (1999) Raimo Tuomainen ja muut kirjoittajat hätkähdyttävät nykylukijaa kertomalla, kuinka 1850-luvun New Orleansissa pelättiin drapetomaniaksi nimetyn taudin leviämistä. Tautia esiintyi vain orjilla, ja sen oireena oli ylivoimainen halu karata. Kirjoittajat muistuttavatkin terveyden ja sairauden määrittelyn poliittisesta luonteesta: "Kapinallisista voidaan hyvinkin tehdä sairaita."
Kommentit