Uusia näkemyksiä 
työelämän oravanpyörästä

Juhani Seppänen: Hullu työtä tekee. 206 sivu. Otava.

Sananlasku ”Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä” lienee tuttu useimmille meistä. Työterveyslääkärinä toiminut Juhani Seppänen pistää paremmaksi kirjassaan Hullu työtä tekee. Siinä hän kääntää monia työn tekemisen ja uskomusten käsityksiä päälaelleen, ja asettuu ihmisen puolelle. Kirjan takakannessa on mottona lause: ”Jos työnteko keksittäisiin tänään, se todennäköisesti kiellettäisiin terveydelle haitallisena”.

Työelämän oravanpyörä, ajanpuute, kiire, aika, palkka: näiden ja monen muun termin merkityksen ja suhteen toisiinsa Juhani Seppänen kyseenalaistaa tavalla, jota nykyajan yrityskonsultit eivät tee. Teosta lukiessa tulee väistämättä mieleen marxilainen työstä vieraantuneisuuden käsite, jota teoksessa käsitelläänkin työn ja nykyihmisen suhdetta pohdittaessa, mutta ei aivan samasta näkökulmasta kuin työtä ihmisen lajiolemuksena pitänyt Marx. Mukavia mielleyhtymiä nousee oravasta, jonka pankki aikoinaan otti tunnuksekseen: siksikö, että orava on söpö, vai siksi että se on oikeasti pesärosvo ja säälimätön peto? Vai siksi, ettei se ymmärrä hypätä ulos pyörästään?

Ammattiyhdistysliikkeen perinteinen toimintatapa ja arvot tulevat ravistelluiksi yhtä lailla kuin yksittäisten ihmisten ja työyhteisöjen arvomaailma. Puhutaan palkan korotuksista, työn vaativuudesta ja arvostuksesta, vaikka tosiasiassa teoksen mukaan tärkeämmästä työstä maksetaan huonompaa palkkaa kuin vähemmän tärkeästä. Selventävänä esimerkkinä Juhani Seppänen esittää hoitajien ja opettajien työn arvostuksen suhteessa palkkaan. Kukaan ei kiellä, etteivätkö tehtävät olisi tärkeitä, mutta palkka ei ole oikea suhteessa työn välttämättömyyteen. Teoksen mukaan samanlainen käänteinen suhde näyttää vallitsevan minkä tahansa ammatin palkan ja tärkeyden kanssa. Professorien ja lääkärienkin palkat olivat korkeat niin kauan, kuin vain harvalla oli varaa kouluttautua ja hoidattaa itseään. Kun terveydestä ja koulutuksesta tuli niin tärkeää, että ne katsottiin tarpeellisiksi koskemaan koko yhteiskuntaa, alkoi lääkärien ja professoreiden palkkataso laskea.

Tulospalkkaus on yksi aikamme trendeistä ja periaate siitä on alallammekin hyväksytty osana henkilökohtaista palkanosaa ja yrityskohtaista sopimista. Tulospalkkausta kohtaan Juhani Seppänen esittää kritiikkiä, jossa on ajattelemisen aihetta. Siinä oikeastaan osa yrittäjäriskistä siirretään työntekijöille. Toisaalta tulospalkkaus sitouttaa ihmisen entistä enemmän työhönsä, eli pohjimmiltaan kulutukseen. Ihmisestä tulee riippuvaisempi työstä. Elintason tinkimiseen ei hevin suostuta, ja sitähän tulospalkkiota sisältämätön pienempi tilipussi seuraavassa kuussa merkitsisi.

Työhön sitoutuminen ylipäätään on kirjan näkökulmasta melko käsittämätön ilmiö. Perinteisesti ihmiset tekivät työtä sen verran, kuin perustarpeiden tyydyttäminen vaati. Nyt työtä tehdään paljon enemmän, jopa niin, että meillä ei ole aikaa lapsillemme tai perheelle. Mutta mihin työllä ansaittua rahaa sitten käytetään, jos sen ansaitsemisen toinen puoli on kiire ja ajanpuute? Myös kiire on mielenkiintoinen ilmiö; se koetaan jotenkin kunnialliseksi asiaksi, vaikka ajan puutteestahan siinä on kyse. Kiireellä on itse asiassa pääomaluonne, tosin käänteinen rahan kanssa. Kun rahaa säästetään, rikastuu. Ajan säästäjä sen sijaan antaa kiireisen vaikutelman, eli aikaa ei ole tarpeeksi. Ajan tuhlaaja taas on hidas, rauhallinen, joutilas. Eli ikään kuin aika lisääntyy kun sitä tuhlataan. Kiire onkin todellisuudessa määre, joka kertoo asioiden tärkeysjärjestyksestä. Asioille, joita pidetään tärkeänä, on kyllä aikaa, vähemmän tärkeille ei.

Teemmekö työtä voidaksemme kuluttaa vai onko kuluttaminen työn tekemisen seuraus? Tätä kausaliteetin, syy–seuraus -suhteen ongelmaa Juhani Seppänen pohtii teoksessaan ja päätyy näkemykseen, että järjestelmämme toiminnan kannalta kulutuksella on pääpaino. Kulutuksen lisääminen saa aikaan työn tekemisen tarpeen ja niin oravanpyörä pyörii. Siksi myös kaikki työntekijään kohdistetut yritykset parantaa tämän hyvinvointia ovat tehottomia. Kuluttamien säätelee yhtä lailla tarvettamme työn tekoon kuin sosiaalisia suhteitamme ja ajankäyttöämme. Vapaa-aika ei ole itse asiassa omaa aikaamme, vaan käytämme sen liikuntaan ja lepoon jaksaaksemme tehdä enemmän työtä. Perustarpeiden tyydytyksen ylittävän kulutuksen mahdollistavaa työtä tehdessämme tarhaamme lapsemme paikkaan, jota omantuntomme hiljentämiseksi on alettu kutsua päiväkodiksi. Tässä systeemissä unohdamme sen, että aasi, jonka eteen on sidottu porkkana vauhdittamaan matkan tekoa, ei koskaan saavuta tuota porkkanaa vaikka vauhti kuinka kiihtyisi. 

Mirja Räisänen, Kirjatyö 13. toukokuuta 2004