Runotorstain 212. haaste

Odotus

Joskus iltaisin

   kun aika ei enää kulje

    kovinkaan lujaa

vaan vaikuttaa pysähtyvän

                      kun en tiedä mitä pitäisi

                          tai voisi tai aikoisi

mietin    ajattelen           pysähdyn minäkin

  ja vain

odotan

Käteni ei enää taivu

     silittämään kissaa

jalkani juuressa

                   kehdossa makaavan

          lapseni poskea

veitsi   kädessä

     kuorimaan                 perunaa

Sormeni

                         jäykät

               kuin

 paimenpojan huilu.

Siltikin

              kimpoaa ilmoille

                    sävel.

Mielenrauha 

Runotorstain haaste 189

Mikä päässä räjähtää
pian rikki sälähtää
lautanen tai kuppi uus
kiukkuisena akka huus.

Outo juttu onko tää
kiukkuunsa jos älähtää
huutaa taikka masentuu
kiihtyy taikka lamaantuu

Rauha mieleen, aate uus
oisko siihen tilaisuus
jos oppis aivot kääntämään
ja kiukut leikiks vääntämään.

©genoveeva

Vieläköhän joku lukeaa tätä blogiani.......Ei ole ollut aikaa kirjoittaa, tai kenties jokin muu on vienyt ajan.

Terveisiä kuitenkin kaikille lukijoille.

Runotorstain haaste n:o 74:

ILO
 

Hiljainen läikähdys

-se tulee kohti

nuuhkaisee kerran

ja menee pois.

Miksei se vois

viipyä vielä

mihin se menee

saalisko siellä

kas kissan ilo

hiiriä kilo

- mut tulee taas

ja rukkinsa käy.

    Sohjon alla musta maa
miksei siellä olla saa

hei se on kevät, talven jälkeen aina

Kauniimpi kai olla vois

jos suoraan sulis pois

    lumi, tieltä kukkasten

         puiden vihersilmuisten

Kirvoitti runotorstai

Hyvää keväistä kesänalkua lukijoilleni.

Ylisuojellaanko nykyajan lapsia? Siinäpä kysymys. Aloin miettiä aihetta luettuani artikkelin jostain lehdestä. Ei tietenkään ensimmäistä kertaa mietintämyssyssäni,

Aikoinaan kauhistuin joidenkin vanhempien paapomisviettiä näiden ostaessa suojakypärän konttaavalle lapselle. Jotkut vanhemmat kipeyttivät selkänsä käveltyään päivä- ja viikkotolkulla lapsen pyörää takaa pystyssä pitäen, jotkut eivät laske lasta metriä kauemmas itsestään vaikka lääniä olisi.

Olisiko viisasta antaa lapsen opetella itse. Pienet kolhut, naarmut ja kipeytymiset saattaisivat kummasti opettaa lapselle jotain tärkeää: kivun olemuksen tuntemisen. Jospa ymmärrys riittäisi myös toisen kivu ymmärtämiseen, empatiaan, ettei muksittaisi miten sattuu voimien kasvaessa.

Tällä kertaa erään runon tai kokoelman innoittamana syntyy tämä runo, ks runotostain sivusto klik.

Hilpeinä kuin lutikat yössä

astuvat he heinäisissä kengissään

Kaatunut lato muistuttaa aamusta

joka katosi auringon loisteeseen

Olinko se minä joka eksyi kotimatkalla.
 

Haisuli (ks runotorstai)

Mikäs outo haisuli
makkaran mun varasti
leivän päältä sipaisi
ja karkuun livahti

Näkyy ruskee karvainen
takajalan oloinen
ovensuussa kammarin
sinne perään suunnistin

Kissa ahmii iloissaan
näkyykö lie kiloissaan
sinne menee herkut mun
takas kyökkiin raahaudun

Häämöttää mun loman loppu, niin
melkein itseni mä suren tainnoksiin
ei nauru enää soi- ei lainkaan ilakoi
tää nainen jolla suru päässä soi

korvissani humisee vain kaksi sanaista
molemmissa viisi kai on suomen kirjainta
loman loppu sanon ne nyt tässä uudelleen
niin kuulee koira naapurinkin minun huudelleen

ei auta tässä ulina ei sille mitään voi
kenties kesään kestetään, mieskin unelmoi
kesäloma alkaa sit..mut jokos kullataan
muistot lomahelvetin -jää sääsket unholaan.

Niin, puhukoon runo puolestaan.